Emil Anton – Vatikaani
Paavi Franciscuksen yleisaudienssi järjestettiin pitkästä aikaa fyysisesti elävän yleisön edessä San Damason aukiolla Vatikaanissa. Paavi sanoi vastaanoton aluksi olevansa iloinen siitä, että voi nähdä ihmisiä kasvoista kasvoihin, sillä kameralle puhuminen ei ole mukavaa.
Franciscus jatkoi katekeesissaan opetussarjaansa rukouksesta. ”Kyllä, on mahdollista rukoilla kuin papukaija – bla bla bla bla bla bla – mutta tämä ei ole rukousta. Rukous antaa varmasti suuren rauhan, mutta sisäisen kamppailun kautta, joskus rankan sellaisen, joka voi kestää kauankin. Rukoileminen ei ole helppoa ja siksi pakenemme rukousta.”
Paavi tunnusti kärsivänsä tästä kiusauksesta itsekin: ”Tämä tapahtuu minullekin: menen rukoilemaan vähän. . . ei kun minun pitää tehdä tämä ja tuo. . . Pakenemme rukousta, en tiedä miksi, mutta niin se on. Melkein aina, kun olemme lykänneet rukousta, huomaamme, etteivät nuo asiat olleet olennaisia ja että olemme ehkä tuhlanneet aikaamme. Vihollinen pettää meitä tällä tavalla.”
Paavin mukaan rukous on usein kamppailua. Hän kertoi tarinan tuntemastaan argentiinalaisesta miehestä, jonka tytär oli vakavasti sairaana: lääkärien mukaan hän ei selviäisi yötä hengissä. Mies matkusti junalla Lujánin pyhäkköön, joka oli jo kiinni: hän rukoili sen edessä koko yön tyttärensä puolesta. Aamulla hän meni sisään ja palasi sitten kotiin, mistä hän löysi iloisen vaimonsa, joka sanoi: ”En tiedä, mitä tapahtui; lääkärien mukaan tyttö on nyt parantunut.”
Tämän esimerkin pohjalta Franciscus opetti, että rukous tekee ihmeitä. Silloin kun emme saa pyytämäämme siunausta, saamme sen toisessa muodossa, jonka näemme myöhemmin. Elämämme lopussa voimme sanoa: “Luulin olevani yksin, mutten ollut: Jeesus oli kanssani.”
