Kardinaali Müller julkaisi “Uskon manifestin”
Uskonopin kongregaation entinen prefekti, kardinaali Gerhard Müller, on julkaissut 10. helmikuuta 2019 päivätyn kirjoituksen “Uskon manifesti” (Glaubensmanifest). Kirjoitus on “julkinen todistus” joistain ilmoitustotuuksista, jotka “kasvavan opillisen hämmennyksen” aikana ovat vaarassa unohtua. “Uskon manifesti” julkaistiin samaan aikaan useassa katolisessa mediassa. Se on luettavissa suomeksi alla.
Uskon manifesti
“Älköön sydämenne olko levoton” (Joh. 14:1)
Opillisen hämmennyksen kasvaessa monet piispat, papit, sääntökuntalaiset ja maallikot ovat pyytäneet minua antamaan julkisen todistuksen ilmoitustotuudesta. Paimenten varsinainen tehtävä on ohjata heille uskotut ihmiset pelastuksen tielle ja se on mahdollista vain, jos he itse tuntevat tien ja seuraavat sitä. Apostolin sanat ovat tässä osuvia: “Ennen muuta annoin teille tiedoksi sen, minkä itse olin saanut vastaanottaa” (1. Kor. 15:3) Tänä päivänä monet kristityt eivät tunne enää edes uskon perustotuuksia, joten on olemassa yhä suurempi vaara, ettei elämään johtavaa tietä enää löydetä. Kirkon tehtävänä kuitenkin on ja pysyy johtaa ihmiskunta Jeesuksen Kristuksen, kansojen valkeuden, luokse (vrt. LG, 1). Tässä tilanteessa herää kysymys, miten löytää oikea suunta. Johannes Paavali toisen mukaan Katolisen kirkon katekismus on “varma ja luotettava perusteksti” uskonoppia esitettäessä (Fidei Depositum). Se kirjoitettiin tarkoituksena vahvistaa kristittyjen uskoa, jota “relativismin diktatuuri” ankarasti koettelee.
1. Yksi ja kolmiyhteinen Jumala, jonka Jeesus Kristus ilmoittaa
Kaikkien kristittyjen usko tiivistyy uskoon Kolmiyhteiseen Jumalaan. Meistä on tullut Jeesuksen opetuslapsia, Jumalan lapsia ja Hänen ystäviään sen myötä, että meidät on kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Jumalaan uskomisen ja ihmiskuvan suhteen kolmen persoonan erillisyys Jumalan ykseydessä (KKK 254) on perustavanlaatuinen ero, kun kristinuskoa verrataan muihin uskontoihin. Uskonnot ovat keskenään eri mieltä nimenomaan mitä tulee uskoon Jeesuksesta Kristuksesta. Hän on tosi-Jumala ja tosi-ihminen, siinnyt Pyhästä Hengestä ja syntynyt Neitsyt Mariasta. Lihaksi tullut Sana, Jumalan Poika, on maailman ainoa Pelastaja (KKK 679) sekä ainoa Välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä (KKK 846). Sen vuoksi Johanneksen ensimmäinen kirje viittaa Hänen jumaluutensa kieltäjään antikristuksena (1. Joh. 2:22). Meidän on päättäväisesti vastustettava vanhoihin harhaoppeihin lankeamista, joissa Jeesus nähtiin vain hyvänä ihmisenä, veljenä ja ystävänä, profeettana ja moraaliopettajana. Hän on ensisijaisesti ja ennenkaikkea Sana, joka oli Jumalan luona ja joka on Jumala, Isän Poika, joka omaksui meidän ihmisluontomme lunastaakseen meidät ja joka saapuu kerran tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Palvomme yksin häntä Isän ja Pyhän Hengen yhteydessä ainoana todellisena Jumalana (KKK 691).
2. Kirkko
Jeesus Kristus perusti kirkon näkyväksi merkiksi ja pelastuksen välineeksi, joka on Katolisessa kirkossa. Hän antoi kirkolleen, joka on “syntynyt ristillä kuolleen Kristuksen lävistetystä sydämestä” (KKK 766), sakramentaalisen rakenteen, joka säilyy kunnes Jumalan valtakunta tulee täyttymykseensä (KKK 765). Kristus, pää, ja kristityt hänen ruumiinsa jäseninä ovat yksi mystinen persoona (KKK 795), minkä vuoksi kirkko on pyhä, sillä yksi Välittäjä on perustanut sen näkyväksi rakennelmaksi tähän maailmaan ja ylläpitää sitä lakkaamatta (KKK 771). Sen kautta Kristuksen lunastava työ tulee läsnäolevaksi ajassa ja paikassa pyhien sakramenttien viettämisen kautta, erityisesti eukaristisen uhrin, pyhän messun, kautta (KKK 1330). Kristuksen auktoriteetilla kirkko välittää eteenpäin jumalallista ilmoitusta, joka “ulottuu opin kaikkiin elementteihin, myös moraalioppiin, joita ilman uskon pelastavia totuuksia ei voida säilyttää, esittää eikä noudattaa” (KKK 2035).
3. Sakramentaalinen järjestys
Kirkko on universaali pelastuksen sakramentti Jeesuksessa Kristuksessa (KKK 776). Se ei heijasta itseään vaan Kristuksen kasvoilta loistavaa valoa. Mutta näin on vain silloin, kun kiinnekohta on Kristuksessa ilmoitettu totuus, ei enemmistön mielipide tai ajan henki; sillä Kristus itse on uskonut armon ja totuuden täyteyden Katoliselle kirkolle ja hän itse on läsnä kirkon sakramenteissa.
Kirkko ei ole ihmisten luoma yhteisö, jonka rakennetta sen jäsenet voivat muuttaa omien ajatustensa mukaan; sen alkuperä on jumalallinen. “Kristus itse on kirkon viran alkulähde. Hän on sen asettanut, hän on antanut sille valtuuden ja lähetystehtävän, suunnan ja päämäärän” (KKK 874). Apostolin varoitus on ajankohtainen tänäkin päivänä: jokainen, joka julistaa toisenlaista evankeliumia, on kirottu, “vaikka me itse tai enkeli taivaasta” (Gal. 1:18). Uskon välittäminen on erottamattomasti yhteydessä sen julistajien inhimilliseen uskottavuuteen; ja joissain tapauksissa nämä ovat hylänneet heille uskotut ihmiset, saattaneet heidät levottomiksi ja vahingoittaneet vakavasti heidän uskoaan. Heissä toteutuu Pyhän Raamatun sana: he “eivät siedä kuulla tervettä oppia vaan haalivat itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee” (2. Tim. 4:3-4).
Kirkon opetusviran tehtävä on varjella Jumalan kansa “erehtymisiltä ja uskoa heikentäviltä tekijöiltä ja taata sille objektiivinen mahdollisuus tunnustaa alkuperäistä uskoa ilman erehdyksiä” (KKK 890). Tämä pätee erityisesti seitsemän sakramentin suhteen. Pyhä eukaristia on “koko kristillisen elämän lähde ja huippu” (KKK 1324). Eukaristinen uhri, jossa Kristus liittää meidät ristinuhriinsa, tähtää mitä läheisempään yhteyteen hänen kanssaan (KKK 1382). Tämän vuoksi Pyhä Raamattu varoittaa eukaristian vastaanottamisen suhteen: “se, joka arvottomalla tavalla syö tätä leipää ja juo Herran maljasta, on tullut syylliseksi Herran ruumista ja verta kohtaan” (1. Kor. 11:27). Sen vuoksi “sen, joka tietää tehneensä raskaan synnin, on otettava ennen kommuuniota vastaan parannuksen sakramentti” (KKK 1385). Sakramentin sisäisestä logiikasta ymmärretään, että siviiliavioliitossa olevat uudelleenavioituneet, joiden sakramentaalinen avioiliitto on yhä voimassa, samoin kuin kaikki ne kristityt, jotka eivät ole täydessä katolisen uskon ja kirkon yhteydessä samoin kuin ne, jotka eivät ole valmistautuneita, eivät ota eukaristiaa vastaan hedelmää kantavasti (KKK 1457), koska tällöin se ei johda heitä pelastukseen. Tämän esilläpitäminen vastaa hengellistä laupeudentyötä.
Syntien tunnustaminen ripin sakramentissa vähintään kerran vuodessa on kirkon käsky (KKK 2042). Kun uskova ei enää tunnusta syntejään eikä saa synninpäästöä, Kristuksen tuoma pelastus tehdään turhaksi; Jeesus Kristushan tuli ihmiseksi vapauttaakseen meidät synneistämme. Ylösnousseen Kristuksen apostoleille ja näiden seuraajille piispuudessa ja pappeudessa antama valta antaa syntejä anteeksi koskee kasteen jälkeen tehtyjä vakavia samoin kuin lieviä syntejä. Nykyinen rippikäytäntö osoittaa, etteivät ihmisten omattunnot ole riittävässä määrin kasvaneet. Jumalan armo annetaan meille, jotta täyttäisimme hänen käskynsä mukautua hänen pyhään tahtoonsa, ei jotta karttaisimme kutsua kääntymykseen (KKK 1458).
“Pappi jatkaa maan päällä lunastustyötä” (KKK 1589). Papin vihkimys antaa hänelle “pyhän vallan” (1592), joka on korvaamaton, sillä sen kautta Jeesus tulee sakramentaalisesti läsnäolevaksi pelastavassa toiminnassaan. Tämän vuoksi papit vapaaehtoisesti omaksuvat naimattomuuden “uuden elämän merkkinä” (KKK 1579). Siinä on kyse itsensä antamisesta Kristuksen ja hänen tulevan valtakuntansa palvelukseen. Tämän sakramentin kolmitasoisen vihkimisen pätevästi toteuttamisessa kirkko tietää olevansa sidottu valintaan, “jonka Herra itse on tehnyt. Siksi ei ole mahdollista vihkiä naisia papeiksi” (1577). Puhua tässä yhteydessä naisten syrjimisestä osoittaa, ettei tätä sakramenttia ole ymmärretty; siinä ei nimittäin ole kyse maallisesta vallasta vaan Kristuksen, Kirkon sulhasen, edustamisesta.
4. Moraalilaki
Usko ja elämä ovat erottamattomat, sillä usko ilman tekoja on kuollut (KKK 1815). Moraalilaki on jumalallisen viisauden työtä ja johtaa ihmisen luvattuun autuuteen (KKK 1950). “Jumalallinen ja luonnollinen laki osoittavat ihmiselle tien, jolla hänen on pysyttävä voidakseen tehdä hyvää ja saavuttaakseen päämääränsä” (KKK 1955). Sen seuraaminen on jokaiselle hyväntahdon ihmiselle välttämätöntä ikuisen pelastuksen saavuttamiseksi. Kuolemansynnissä ilman katumusta kuoleva on ikuisesti erotettu Jumalasta (KKK 1033). Tämä johtaa kristityn elämässä käytännöllisiin seurauksiin, jotka nykyään usein sivuutetaan (kts. KKK 2270-2283; 2350-2381). Moraalilaki ei ole taakka vaan osa vapauttavaa totuutta (vrt. Joh. 8:32), jonka kautta kristitty kulkee pelastuksen tietä. Sitä ei saa relativisoida.
5. Ikuinen elämä
Tänään monet kysyvät, mitä merkitystä kirkolla enää on, kun sen piispatkin mieluummin toimivat poliitikkoina kuin uskon opettajina julistavat evankeliumia. Kirkon roolia ei pidä vesittää arkipäiväisyyksillä vaan kirkon on nähtävä oikea tehtävänsä. Jokaisella ihmisellä on kuolematon sielu, joka kuolemassa erkanee ruumiista kuolleiden ylösnousemisen toivossa (KKK 366). Kuolema tekee ihmisen päätöksen Jumalan puolesta tai vastaan lopulliseksi. Jokaisen on kohdattava välittömästi kuoleman jälkeen yksityinen tuomio (KKK 1021): joko on tarpeen puhdistautua tai ihminen menee suoraan taivaan autuuteen ja saa nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin. Mutta on olemassa myös kauhea vaihtoehto vastustaa Jumalaa loppuun asti, ja hänen rakkaudestaan lopullisesti kieltäytyen “tuomitsee itsensä välittömästi ikuiseen kadotukseen” (vrt. KKK 1022). “Jumala on luonut meidät ilman meitä, mutta hän ei tahtonut pelastaa meitä ilman meitä” (KKK 1847). Helvetin ikuinen rangaistus on kauhea todellisuus, joka Pyhän Raamatun todistuksen mukaan koskee kaikkia, jotka “kuolevat kuolemansynnin tilassa” (KKK 1035). Kristityt kulkevat ahtaasta portista, sillä “monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen” (Matt. 7:13).
Vaieta näistä ja muista uskontotuuksista ja opettaa ihmisiä sen mukaan on suuri petos, josta katekismus vakavasti varoittaa. Se edustaa kirkon viimeistä koettelemusta ja johtaa ihmiset uskonnolliseen petokseen, “joka antaa ihmisille näennäisratkaisun heidän ongelmiinsa totuudesta luopumisen hinnalla” (KKK 675). Se on antikristuksen petos, joka “pettää ne, jotka joutuvat kadotukseen, koska he eivät ole rakastaneet totuutta, joka olisi pelastanut heidät” (2. Tess. 2:10).
Kutsu
Herran viinitarhan työntekijöinä meillä kaikilla on velvollisuus muistaa nämä perustotuudet pitäen kiinni siitä, mitä itse olemme saaneet. Haluamme rohkaista kulkemaan päättäväisesti Kristuksen tietä, jotta hänen käskyjään seuraamalla saavutetaan ikuinen elämä (KKK 2075).
Pyytäkäämme Herralta että oppisimme tietämään, kuinka suuri lahja katolinen usko on, jonka kautta avautuu ovi ikuiseen elämään. Sillä “joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa” (Mark. 8:38). Sen vuoksi sitoudumme vahvistamaan uskoa tunnustamalla totuutta, joka on Jeesus Kristus itse.
Myös meitä, ja erityisesti piispoja ja pappeja, koskee Paavalin, Jeesuksen Kristuksen apostolin, seuraajalleen ja työtoverilleen Timoteukselle antama kehoitus: “Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen nimessä, hänen, joka on tuomitseva elävät ja kuolleet, ja hänen ilmestymisensä ja hänen valtakuntansa kautta: julista sanaa, astu esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan, nuhtele, moiti ja kehota, aina kärsivällisesti opettaen. Tulee näet aika, jolloin ihmiset eivät siedä kuulla tervettä oppia vaan haalivat itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee. He tukkivat korvansa totuudelta ja kääntyvät kuuntelemaan taruja. Mutta pysy sinä järkevänä kaikissa tilanteissa, kestä vaivat, julista evankeliumia ja hoida virkasi tehtävät” (2. Tim. 4: 1-5).
Rukoilkoon Neitsyt Maria, Jumalan äiti, että saisimme armon pysyä Jeesusta Kristusta koskevan totuuden tunnustamisessa uskollisesti ja horjumatta.
Uskon ja rukouksen yhteydessä,
Rooma, 10. helmikuuta 2019
Kardinaali Gerhard Müller
Uskonopin kongregaation prefekti 2012-2017
